Kannettua vettä
Rautaruukkien restaurointiliikkeen synty ja vaikutukset
2023
Astria Excell
Diplomityö
Arkkitehtuurin laitos
Aalto-yliopisto
Tiivistelmä
Suomalaiset rautaruukit valittiin teollisen kulttuuriperinnön uudelleenkäytön ja maakuntamatkailun vahvistamisen kohteiksi 1900-luvun lopussa. Teollisen kulttuuriperinnön suojelukeskustelu, kiinteiden muinaisjäännösten hoiva, perinneja kulttuurimatkailun nousu sekä taloudellisiin mahdollisuuksiin liittyneet työvoimapolitiikka ja EU-jäsenyys loivat toimintaympäristön, jossa yksittäisten rautaruukkien restauroinneista kasvoi kymmeniä kohteita kattanut ilmiö. Kyseessä ei ollut yhden tahon järjestäytynyt toiminta vaan orgaanisesti useiden eri kehittäjätahojen toisistaan inspiroituneiden hankkeiden kokonaisuus, jossa kohteilla oli samankaltaiset lähtötilanteet ja tavoitteet. Tässä työssä ilmiötä kutsutaan rautaruukkien restaurointiliikkeeksi ja sen nähdään päättyneen vuonna 2010, kun viimeisenä suurena muutoksena liikkeen mahdollistaneessa toimintaympäristössä Museoviraston mahdollisuus omaan restaurointitoimintaan tuli päätökseen. Noin kymmenen vuotta myöhemmin restaurointikohteiden kohtalot vaihtelevat täysin uudelleen metsittyneestä menestyviin matkailukohteisiin. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin restaurointiliikkeen aikaiset tavoitteet, toteutumat sekä miten liikkeen vaikutukset näkyvät tutkimuskohteiden nykytilassa. Tavoitteena oli tuottaa tietoa rautaruukkien kehityssuunnitelmiin sekä herättää yleistä keskustelua rautaruukkikohteiden tulevaisuudesta ja rakennettuun kulttuuriympäristöön kohdistuvan vastuun jakautumisesta. Työn keskeisimmät metodit olivat haastattelu- sekä arkistotutkimus.
Restaurointiliikkeen keskeisimmät tavoitteet olivat rakennuskannan säilyminen, kiinteiden muinaisjäännösten suojaus, perinteisen raudanvalmistuksen ja paikallishistorian tiedon näkyväksi tekeminen sekä pysyvien työpaikkojen luominen matkailuelinkeinon avulla. Liike oli pääasiassa menestyksekäs ja rautaruukeista kehittyi suosittuja kotimaan matkakohteita. Tästä huolimatta monissa kohteissa on haasteita vanhojen rakennusten sekä korjaushankkeissa toteutettujen rakenteiden ylläpidon kanssa ja ihmishenkiä uhanneita vaaratilanteita on sattunut. Keskeisimmät syyt haasteille ovat kiinteiden muinaisjäännöskohteiden osalta kesken jäänyt vuoden 2010 jälkeen toteutettu valtion kiinteistöjenhallinnan uudelleenjärjestely, sekä hankevaiheessa puutteellinen kohteiden tulevaisuuden haasteiden arviointi ja huolenpidon suunnittelu.
Tutkimuskohteiden valinta
Parhaan restaurointiliikkeen kokonaiskuvan saavuttamiseksi tähän tutkimukseen on valittu 20 raudanvalmistukseen liittynyttä ruukkialuetta Suomessa 87 privilegion saaneesta raudantuotantolaitoksesta. Kaikki 87 raudantuotanto-oikeuden saanutta eivät olleet suuria rautaruukkiyhdyskuntia, vaan toimintaoikeuksia on myönnetty myös esimerkiksi yksittäisille harkkouuneille, kaivannoille ja manufaktuuripajoille.
Tutkija Erkki Härö listasi 1980-luvulla tekemässään kartoituksessa kaikki toimialueet ja laitosmuodot, joille oikeudet oli myönnetty. Listalla olevista kohteista noin 50 on ollut jossakin historiansa vaiheessa keskeisempiä työyhdyskuntia ja noin 30 yksittäisille funktioille perustettuja laitoksia, jotka ovat pääasiassa tukeneet jotakin suurempaa rautaruukkia. Näistä suuremmista rautaruukkikokonaisuuksista 2020-luvulla noin 30 ruukkia koostuu useammista merkittävistä säilyneistä rakennuksista. Näistä kohteista 26 on vähintään osittain vierailtavissa ja 20 kohteeseen kuuluu matkailullinen toiminto, kuten historiaopasteita, esine-/aluemuseo tai teolliseen muinaisjäännökseen liittyvä rekonstruktio/suojarakennelma. Edelleen niistä 12 kohteen keskeinen toiminta ja elinkeino tutkimushetkellä perustuu matkailun ympärille.
Tutkimukseen valitut 20 kohdetta sisältävät sekä suurempia rautaruukkialueita, jotka ovat säilyneet hyvinkin ehjinä kokonaisuuksina, että tutkimushetkellä yksittäisen muinaisjäännöksen ympärille rakentuneita kohteita. Kohteiksi valittiin ensin 13 Museoviraston johtamaa ruukkiprojektia, joiden hankkeiden aikainen dokumentointi on ollut laajinta sekä toteutetut projektit suurimpia. Seuraavaksi koko liikettä koskevan kokonaiskuvan muodostamiseksi määritettiin kolme valintaperustetta, joiden avulla tutkimusaineistoon valittiin lisäksi seitsemän rautaruukkikohdetta, joiden kehitystyössä Museovirastolla ei ole ollut merkittävää johtoasemaa tai vaikutusta. Valintaperusteet olivat seuraavat:
1. kyseessä on rakennettu kulttuuriympäristöalue (RKY), jolla sijaitsee rakennuksia, rakennelmia tai muinaisjäännöksiä, jotka liittyvät varhaisteolliseen
raudanvalmistukseen.
2. alueelle pääsee vierailemaan maksutta / tai alueella on toteutettu vuosien 1980–2010 välissä merkittävä rekonstruktio tai muu historiaa esiin tuova hanke.
3. Rautaruukki-identiteetti on merkittävä osa aluetta sekä/tai alueen markkinointia.
Ensimmäinen kriteerin mukaan valitun rautaruukin tulee olla jossain vaiheessa sen historiaa toiminut raudanvalmistuskäytössä, vaikka ruukin myöhäisempi kehitys olisi vienyt sitä muun teollisuuden suuntaan. Työssä ei oteta huomioon esimerkiksi kupari- tai lasiruukkeja tai muita ruukeiksi kutsuttuja varhaisteollisuuden alueita, joilla ei ole harjoitettu perinteiseen raudanvalmistukseen kuuluvaa toimintaa.Toisen kriteerin avulla on suljettu työn ulkopuolelle rautaruukkiympäristöt, jotka ovat pääosin yksityisessä omistuksessa ja näin rautaruukkihistoriaan liittyvä rakennuskanta on pääosin tai kokonaan nähtävissä ainoastaan maksettujen kierrosten kautta. Poikkeuksena työhön on otettu mukaan Haapakosken ja Fagervikin ruukkialueet, jotka huolimatta rajatusta avoimuudestaan ovat olleet merkittäviä kohteita Museoviraston johtamille restauroinneille korjausliikkeen aikana. Kolmannen kriteerin mukaan työstä on suljettu pois ruukkialueet, joilla on rautaruukkimenneisyys, mutta se ei ole enää keskeinen osa alueen markkinointia tai identiteettiä. Tällä perusteella muun muassa tästä tarkastelusta on jätetty pois Suomen toiseksi vanhin rautaruukkiympäristö, Mustion kartano, jonka nykyinen markkinointi ja keskeisin rakennuskanta keskittyy itse kartanokulttuurin ja - historian ympärille.
Tutkimukseen valitut ruukit ovat perustamisjärjestyksessä Billnäs,
Fagervik, Fiskars, Taalintehdas, Teijo, Kauttua, Strömfors, Kimo, Juankoski, Leineperi, Kellokoski, Noormarkku, Salahmi, Högfors, Jyrkkäkoski, Möhkö, Haapakoski, Mathildedal, Souru ja Säyneinen. Ruukit esitellään tarkemmin kappaleessa 3.3 niihin kohdistuvien havaintojen pohdinnan yhteydessä.
Johtopäätökset
Suomalainen sananlasku kaivoon kannetun vedestä sopii restaurointiliikkeen yhteyteen, mutta vain osalle kohteista. Joukossa on sekä ruukista ja ruukkiyhteisöstä itsestään voimaa ammentavia toimivia kaivoja, sekä kaivoja, jonne täytyy koko ajan kantaa vettä. Toisaalta vettä kantamalla nämäkin ruukit ovat osoittaneet pysyvänsä toiminnassa niin pitkään kuin kantajillea riittää voimia. Niiden joukossa oli kuitenkin myös kaivoja, joihin vettä kannettiin restaurointihankkeen ajan, mutta hankkeen päättyessä kantaminenkin päättyi, johtaen kohteen kuihtumiseen.
Rautaruukkien restaurointiliike syntyi 1980-luvun alussa teollisen kulttuuriperinnön suojeluun liittyvästä keskustelusta, saman aikakauden työllisyyspolitiikasta, kiinteiden muinaisjäännösten suojeluun liittyvästä lainsäädännöstä, Museoviraston voimistumisesta, EU-jäsenyyden tuomista taloudellisista mahdollisuuksista sekä perinnematkailun noususta. Restaurointiliike oli mahdollinen mittakaavassaan vain siinä ajassa, jossa se syntyi ja näiden alkuehtojen muututtua liike saavutti päätöksensä. Kyseessä ei ollut järjestäytynyt kokonaisuus vaan orgaanisesti toisistaan inspiroituneiden hankkeiden kokonaisuus, joilla oli samankaltaiset lähtötilanteet sekä tavoitteet. Tästä huolimatta vertailuryhmäanalyysin kautta voitiin todeta, että Suomen rautaruukkien muulla tavoin kohteleminen yhtenäisenä ryhmänä on hyvin vaikeaa, sillä muun muassa rautaruukkien järjestäytyminen, toiminnan painotus ja fyysisemmät piirteet kuten koko ja sijainti eroavat toisistaan niin paljon, että kohteita on hankala kohdella yhteisesti. Sen sijaan niistä voidaan löytää vertailua varten muutamien ruukkien kokonaisuuksia, jotka toimivat samoin periaattein.
Liikkeessä mukana olleiden hankkeiden keskeisimmät tavoitteet olivat kiinteiden muinaisjäännösten suojaus ja säilymisen varmistaminen, käyttämättä jääneelle rakennuskannalle uuden käyttötarkoituksen löytäminen, perinteisen raudanvalmistuksen tiedon ja historian kartoitus sekä näkyväksi tekeminen, pysyvien työpaikkojen luominen maakuntiin matkailuelinkeinon avulla, maisemille äänen antaminen opastinhankkeilla sekä kouluttaa perinnerakentamisen ammattilaisia ja elvyttää perinnerakentamisen metodeja.
Liikkeessä oli mukana yksityishenkilöitä, virkamiehiä, osakeyhtiöitä, yhdistyksiä sekä kuntien, kaupunkien ja valtion toimijoita. Yksittäisten henkilöiden vaikutusta kehityshankkeiden suuntien valinnalle ei voi vähätellä, vaan liike nojasi vahvasti yksittäisten henkilöiden henkilökohtaisen innostuksen sekä huolenpidon varaan. Museovirastolla oli restaurointiliikkeessä erityinen asema valtiollisena toimijana ja hankalimmat sekä visionäärisimmät kohteet olivat sen toteuttamia. Museovirasto yksin ei kuitenkaan olisi voinut saada aikaan yhtä laajaa sekä syvällistä vaikutusta kuin koko liike yhdessä. Osassa rautaruukkeja kehitystyö jatkui restaurointiliikkeen jälkeenkin perustuen paljolti samoihin arvoihin ja tavoitteisiin, mutta hankkeiden taloudelliset mahdollisuudet eroavat restaurointiliikkeen aikaisista eikä Museovirastolla ollut niissä enää merkittävää asemaa.
Museoviraston kohteet näyttäytyvät tutkimuksessa hankalimman osan saaneena, johon vuonna 2010 toteutunut valtion kiinteistöjen uudelleenjärjestelyhanke vaikutti merkittävästi. Vielä tutkimushetkellä näiden KiVakohteiden tulevaisuus on avoinna, mutta Museovirasto on menneet vuodet tehnyt töitä tilanteen ratkaisemista varten. Osalla KiVa-kohteista on valoisampi tulevaisuus, sillä niiden vauriot ovat hallittavissa ja joillekin niistä on jo tarjolla taho, joka haluaisi vastaanottaa ne. Ongelmallisimmat kohteet ovat ne, joiden kunto on nykyhetkellä niin huono, että niiden korjaaminen turvallisiksi käyttöä varten sekä säilyttämiseksi tulevaisuuteen vaatisi merkittävän investoinnin. KiVa-raportissa vain Haapakosken masuuni oli tunnistettu kiireelliseksi kohteeksi, jonka ehdotuksesta voidaan tulkita että rakenne oli ajateltu korjattavaksi ennen sen luovutusta. Esimerkiksi Möhkön kanavan epäonnista tilaa ei oltu huomioitu. Vaikeasti korjattavien hankkeiden korjausvastuun siirtäminen yhteistyökumppaneille vaatisi hyvin huolellisen valmistelun, taloussuunnitelman jossa voitaisiin osoittaa että vastaanottajalla on mahdollisuus toteuttaa sille siirretty korjausvastuu, sekä pidemmän aikavälin suunnitelma vastaavien vaurioiden syntymisen estämiselle. Kiinteistöjen huoltokirja tulisi tehdä kaikille luovutettaville kohteille.
Museoviraston kohteet olivat myös tavoitteiden ja toteutuksien näkökulmasta muita rautaruukkihankkeita visionäärisempiä sekä haastavampia, jotka ovat altistaneet ne myös nykyhetkessä vaikeammille ongelmille. Museoviraston hankkeissa näkyy myös 1970-80-lukujen nousukauden optimismi ja usko vain kohentuvaan taloustilanteeseen, jonka vuoksi hankkeissa luotettiin rahoituksen säilymiseen tulevaisuudessa. Mikäli hankkeissa olisi oltu epäilevämpiä tulevaisuuden rahoituksen järjestymistä kohtaan, olisi huoltosuunnittelukin sekä huollon toteutus kenties tehty järjestelmällisemmin. Muiden tahojen johtamissa hankkeissa on nähtävillä kriittisempi talousarvion tekeminen ja hankkeet ovat pohjautuneet tavoitteeseen luoda itseään kannattelevia kokonaisuuksia. Kummassakin ryhmässä on menestystarinoita sekä epäonnistumisia.
Liikkeen haasteita olivat toisinaan liiankin vauhdikkaasti toteutettujen projektien jälkihoidon ja tulevaisuuden suunnittelun puute, osassa projekteista pitkäjänteisen kehittämisen puuttuminen, vaativiin rakenteisiin liittyvä lyhyt korjauskierre ja muutamissa kohteissa virheellisesti toteutetut rakenteet. Lisäksi Museoviraston kiinteistöjen hallinnansiirron takia osassa kohteista vallitsee tulevaisuuden epävarmuus. Epäonnistumisien vaikutukset näkyvät rautaruukeissa nykypäivänä muun muassa heikkokuntoisina rakenteina ja uudelleen villiintyneinä kohteina.
Liikkeen keskeisimmät onnistumiset olivat rautaruukkialueiden säilymisen mahdollistaminen, raudanvalmistuksen historian dokumentointi ja elävöittäminen, uusien pysyvien työpaikkojen ja matkailukohteiden luominen maakuntiin sekä rekonstruktiotekniikoiden ja perinnerakentamisen metodien tutkiminen sekä vahvistaminen. Onnistumiset näkyvät rautaruukeissa nykypäivänä muun muassa raudanvalmistuksen näytöksinä, takomakursseina, maakuntiin syntyneinä uusina matkailukohteina, sekä erilaisten rakenteiden ja rakennusten käyttöönottoon ja säilymisenä nykypäivään.
